Haalistunut valokuva

Eero järjesteli perintönä saamiaan kirjoja edesmenneen tätinsä ahtaassa työhuoneessa, kun hän löysi ohuen nidoksen 1800-luvun runoutta. Sivut olivat kellastuneet reunoista, ja kahden sonetin väliin oli piilotettu pieni seepiavärinen valokuva, joka oli leikattu kirjan mittoihin sopivaksi. Kuvassa näkyi noin kolmekymmentäviisivuotias nainen seisomassa koristeellisen rautaportin vieressä. Hänen ilmeensä oli hilpeä eikä jäykän muodollinen kuten usein tuon ajan valokuvissa. Kuvan kääntöpuolella oli lyijykynällä kirjoitettu teksti: Elina, ennen väärinkäsitystä, 1897. Eero ei ollut koskaan kuullut tätinsä mainitsevan ketään Elinaa, mutta käsiala muistutti erehdyttävästi hänen isoäitinsä eleganttia kirjoitustapaa.

Uteliaana hän vietti iltapäivän vertaamalla sukukirjeitä ja sai lopulta selville, että Elina oli ollut hänen tätinsä läheisin ystävä, kunnes kiivas riita salatusta perinnöstä keväällä 1898 katkaisi yhteyden lopullisesti. Valokuva oli säilytetty huolellisesti, mikä vihjasi, että täti oli vaalinut muistoa ystävyydestä kauan riidan jälkeen. Eero pohti, oliko kirja itsekin kuulunut Elinalle. Etukannen sisäpuolella oli ex libris, jossa luki vain E.L. sekä vuosiluku 1896, vuotta ennen valokuvaa.

Löytö jätti häneen oudon tunteen siitä, että hän oli tunkeutunut yksityiseen sovintoon, joka ei koskaan ollut toteutunut. Hän luki sonetteja uudelleen ja etsi rivien välistä viitteitä katumuksesta tai säilyneestä kiintymyksestä. Illan tullen Eero asetti valokuvan kahden happovapaan paperin väliin. Hän ei kuitenkaan osannut päättää, palauttaisiko sen alkuperäiselle piilopaikalle vai kehystäisikö sen osaksi sukunsa historiaa. Koko iltapäivän ajan hän oli miettinyt, miten pienet esineet voivat kantaa mukanaan vuosikymmenten takaista tunnetta, jota sanat eivät koskaan täysin tavoittaneet. Kirjan kellastuneet sivut kertoivat ajasta, jolloin ystävyys oli vielä kukoistanut, ja Eero tunsi outoa kiitollisuutta siitä, että oli sattumalta avannut juuri tämän nidoksen.