Jäähyväiset omenatarhalla

Viimeiset laatikot oli juuri pinottu kuorma-auton kyytiin, kun elokuun aurinko jo laski Lohjan omenatarhaa ympäröivien kukkuloiden taakse. Liisa oli työskennellyt siellä joka kesä siitä asti, kun täytti kuusitoista, mutta tämä vuoro oli viimeinen. Hän oli saanut opiskelupaikan Helsingin yliopistosta eikä palaisi ensi kesänä. Omistaja herra Korhonen oli kätellyt häntä aamulla ja sanonut, että häntä tullaan kaipaamaan. Hänen vaimonsa oli jopa leiponut sitruunakakun tilaisuutta varten. Silti tunnelma tuntui oudon hiljaiselta, kuin kaikki olisivat ymmärtäneet, että hyvästijätöt sujuvat helpommin sanomatta mitään.

Liisa oli viettänyt iltapäivän poimimassa myöhäisiä omenoita. Kädet särkivät toistuvasta liikkeestä, johon hän oli tottunut kahdeksan viikon aikana. Puoli viideltä hän pysähtyi hetkeksi katsomaan paria pääskyä, jotka lensivät matalalla rivien yllä. Näky palautti mieleen ensimmäisen päivän, jolloin hän oli saapunut hermostuneena ja epävarmana. Silloin hän oli pudottanut kaksi täyttä koria, mustelmoinut hedelmiä ja saanut työnjohtajalta lempeän nuhtelun. Nyt hän täytti laatikon alle kymmenessä minuutissa ilman virheitä.

Vähän ennen viittä muut kausityöntekijät kokoontuivat vanhan kivisen navetan luo. Tomi, joka oli ajanut traktoria koko kesän, otti esiin pullon kotitekoista siideriä, jota oli säästänyt. He jakoivat muovimukeja samalla kun valo muuttui kullanhohtoiseksi. Liisa kuunteli, kun työtoverit kertoivat kesän tapahtumista: päivästä, jolloin kasteluputki oli haljennut, iltapäivästä, jolloin turisti oli yrittänyt kiivetä korkeimpaan puuhun, ja aamusta, jolloin raekuuro oli uhannut koko satoa. Hän tajusi, ettei todennäköisesti näkisi useimpia heistä enää koskaan.

Kun kupit olivat tyhjät, herra Korhonen ilmestyi kantaen sitruunakakkua. Hän kiitti kaikkia ahkerasta työstä ja sanoi tarhan olleen onnekas saadessaan niin omistautuneen tiimin. Liisa tunsi kurkussaan äkillisen puristuksen. Hän ei ollut odottanut kiintyvänsä tilapäiseen työhön näin paljon. Kun hän auttoi lastaamaan viimeiset laatikot kuorma-autoon kello kuusi viisitoista illalla, hän mietti, ymmärtäisivätkö uudet opiskelijat Helsingissä koskaan, miltä tuntui seistä puiden keskellä hämärtyvässä illassa kypsien hedelmien tuoksu ympärillään.

Myöhemmin hän polki kotiin tuttua polkua pitkin ja vilkaisi vielä kerran taakseen. Omenatarhan valot olivat syttyneet ja hehkivat pehmeästi syvenevässä hämärässä. Hän oli oppinut siellä enemmän kuin oli tajunnut: kärsivällisyyttä, fyysisen työn tyydytystä ja hiljaista surua, joka saapuu, kun jokin hyvä päättyy luonnollisesti. Huomenna hän alkaisi pakata muuttokuormaa Helsinkiin, mutta tänään sitruunakakun maku ja jaetun siiderin muisto seurasivat häntä koko matkan kotiin.